lauantai 12. kesäkuuta 2010

Sairainta mitä olen kehollani tehnyt 20 vuoteen!

Tapasimme Jyväskylässä paikallisyrittäjiemme Tapanin ja Terrieri -Teemun kanssa tukiyhtiömme Fitran kehityspalaverin sekä työnhallintatyökalujeni käyttöönopastuksen tiimoilta. Palaveripäivä oli erinomaisen onnistunut ja päätimme päättää sen yhteistreeniin Kahvakuulaohjaajakoulutuksen jatko-osaa paikkakunnalle saapuneen Tuomo "Kahvakuulamies" Kilpeläisen kanssa. Seuraamme liittyi myös kauniimman sukupuolen rohkea edustaja, Tapanin koulukaveri sekä naapuri Anne. 

Onnistunut päivä oli siis saamassa onnistuneen päätöksen, sillä treeniä seuraisi lämmin sauna, kylmä olut sekä pitzalähetin kiikuttamat lätyt. Ensin oli kuitenkin selviydyttävä Tuomon suunnittelemasta treenistä emmekä tienneet mitä tuleman pitäisi - onneksi! Muutoin ainakin allekirjoittanut olisi saattanut olla hieman flunssainen...

Kuten arvata saattaa liittyi treenimme vahvasti Kahvakuulamiehen pelivälineeseen eli kahvakuulaan. Nappasimme Tapanin luota kuulat matkaamme ja kävelimme tovin, kunnes saavuimme paikkaan, joka ei naurattanut enää pätkääkään. Olimme Laajavuoren laskettelurinteen ala-asemalla. Siellä saimme napakat ja yksiselitteiset ohjeet treeniimme: Etuheilaustus ja heitto - mäen huipulle saakka! Aloitin taipaleeni 12 -kiloisella kuulalla. Se lensi heitto heitolta hieman lyhyemmän kaaren. Onneksi Tapani suostui vaihtamaan kuulan kanssani. Matka jatkui tästä eteenpäin 8 -kiloisella mötikällä. Se lensi selvästi pidemmälle - muutaman heiton verran. Sitten mäki jyrkkeni selvästi. Kuula vieri lähes saman matkan alamäkeen, jonka se töin tuskin lensi täydellä voimalla kuulaa ylärinteeseen heittäessäni. Usko tuntui loppuvan. Heitin joka toisen heiton selän yli eteen. Sitten välillä vuoroin oikealla ja vuoroin vasemmalla kädellä. Lopuksi vielä vartalon sivultakin. Silti hengitys kiihtyi kiihtymistään. Onneksi edessä näkyi jo huippu. Enää muutama heitto!

Kun olin lähes rinteen huipulla - tai luulin olevani - näkyi välihuipun takana uusi huippu. Entistä korkeammalla - ja jyrkemmän taipaleen takana. Paiskasin kuulan eteenpäin. Se tipahti kahva edellä maahan, suoraan kiven päälle ja kahva sano poks! Palaset lensivät eri suuntiin. Ensi reaktioni oli helpottunut. Se oli sitten siinä. Mieleeni hiipi kuitenkin ajatus luovuttamisesta - tai siis olosta, jonka luovuttaminen langettaa luovuttajalle. Ja itselläni ei ole tapana lopettaa asioita kesken! Ei todellakaan. Nappasin kuulan käteeni. Kahvakuulailusta ei enää voinut puhua, mutta mitä väliä. Heitin kuulan kaikin voimin ylärinteeseen. Juoksin ja ainakin yritin maitohapoiltani juosta. Uusi heitto ja heitto heiton perään. Sain treenikavereitani Terrieri-Teemua ja Kahvakuulamies Tuomoa heitto heitolta kiinni aavistuksen verran. Sisulla punnersimme itsemme rinteen päälle ja jäimme nojailemaan polviimme. Pian Tapani ja Annekin saavuttivat huipun. Voittajafiilis hiipi puseroon, kun happamuus kropassa pikku hiljaa siirtyi ja hengitys tasaantui. Se oli sitten siinä!

Kävellessämme tyytyväisinä rinnettä alas totesi Tuomo viileästi seuraavan nousun olevan helppo. Heittäisimme kaikki samaa kuulaa vuoron perään ja juoksisimme mutkaisempaa hiekkatietä kohti huippua. Ja voit varmaan arvata kuinka helpolla pääsimme! Ryhmän kannustus ja toisten pitkät heitot saivat ainakin allekirjoittaneen ylittämään itsensä. Tai ainakin anaerobisen kynnyksen ylitin jo ensi heitoilla. Yhteisnousu oli kuitenkin kannustava ja mielekäs. Ilman treenikavereita en olisi rinteen päälle kivunnut. 

Samasta ryhmän tuesta ja tsempistä ammennan voimani arkiduunissa ja sen haasteissakin. Yksin on mahdoton saavuttaa mitään suurta - yhdessä voimme kuitenkin tehdä uskomattoman hienoja ja merkityksellisiä asioita. Tsemppiä ja tuloksekasta tiimityötä toivotellen,

Väsynyt, mutta onnellinen "vuorenvalloittaja"

1 kommentti:

  1. Roppaa ja mieltä on tosiaan parin päivän sisään tullut hyvällä tavalla järkytettyä. Nyt ei muutaku oottelemaan ylikorjauksia... Todella voimaannuttavaa settiä!

    VastaaPoista