Vein tyttäreni Oonan taitoluistelutreeneihin Linnanmaan jäähallille, pakkasin iltatähtemme Ellen juoksurattaisiin ja lähdin hölkkälenkille treenien ajaksi. Lupasin Ellelle, että lenkkimme päättyisi läheiseen leikkipuistoon ja latasin hänelle eväät ja muut viihdykkeet kouraan.
Vakiolenkki sujui mukavasti niin oman kuin Ellenkin jaksamisen näkökulmasta. Hilppasimme 45 minuuttisen kierroksen ja päädyimme lupausten lunastamiseksi leikkikentälle hyvissä ajoin ennen Oonan treenien loppua.
Havaitsimme jo leikkikenttää ympäröivän puiston laidalta puistossa tapahtuvan jotain epätavallista. Elle valpastui ja nousi melkein seisomaan rattaissa. Itsekin siristelin silmiäni ja koetin saada vastausta järjenvastaiselle näylle:
Puistossa oli säpinää. Siellä juostiin ja hypittiin, roikuttiin ja touhuttiin. Sehän ei leikkipuistossa ole kovinkaan epätavallista, mutta kyseessä oli vajaan kymmenen hengen miesporukka. Lapsia ei näkynyt mailla halmeilla, mutta äijiä, maustettuna yhdellä naishenkilöllä oli sitäkin enemmän.
Puistoon oli kannettu pari levytankoa, kahvakuulia ja vastuskumeja. Osa porukasta väänsi hampaat irvessä leukoja, osa nosteli levytankoja ja osa juoksi vajaan puolen kilomerin lenksua, joka kiersi puiston reunoja. Leuoista vaihdettiin levytangon kimppuun, jolla tehtiin etukyykyn ja pystypunnerruksen yhdistelmäsarjaa. siitä matka jatkui puiston penkillä toteutettaviin pudotushyppyihin ja sitten sännättiin maitohappoarvot kaakkoon täräyttävälle juoksukierrokselle. Eikä kyseessä siis todellakaan ollut mikään palautteluhölkkä, vaan huohotuksella ja hapoilla terästetty maksimikirmaus.
Elle katseli meininkiä kiinnostuneena, välillä kulmat kurtussa ja välillä hymy kasvoilla. Hän kiipesi alas juoksurattaista ja lähti omalle kierrokselleen ympäri puiston laitaa. Välillä pari punnerrusta sekä kyykkyhyppyä ja taas mentiin.
Päätin kysäistä treenaajilta heidän motiiveistaan ja taustoistaan. Kyseessä oli porukka, joka harrasti aktiivisesti "softausta" eli kuulaaseilla sotimista. Se vaatii fysiikalta paljon, eikä ryynätä jaksa, jos kunto on heikko. Kerran ohjatusti Crossfit -tyyppistä treenaamista kokeiltuaan jengi jäi koukkuun tehokkaan, toiminnallisen ja harrastusta tukevan treenin pauloihin. Ohjausvastuuta porukassa pyöritti painijataustainen kaveri, jolle ohjaaminen ja toiminnalliset harjoitteet olivat tuttuja jo oman lajinsa treeneistä.
Nostin Ellen takaisin rattaisiin, huikkasin treeniään vääntäville kavereille treenitsempit ja lähdimme hölköttelemään kohti jäähallia. Vilkaisin olkani yli ja jäin vielä hetkeksi katselemaan outoa, mutta kunnioitettavaa näkyä: Treeni jatkui samaan tapaan hien roiskuessa ja hiekan pöllytessä. Osa porukasta väänsi lihaskuntoliikkeitä ja toiset painelivat munaravia pitkin puiston pientareita.
Täytyy myöntää, että itsestäni on tullut suhteellisen mukavuudenhaluinen. Kuntoklubit upeine puitteineen, laitteineen ja kylpylöineen saavat minut liikkeelle, mutta ruosteinen levytanko, puiston penkki ja leuanvetotanko saavat puolestani olla rauhassa. Mutta tarvitaanko loppujen lopuksi paljon muuta? Hyvä porukka, innostunut asenne ja konstailematon kunto-ohjelma! Ja tulokset voivat olla huomattavasti kuntoklubeilla, hienoissa laitteissa tai trendikkäillä tunneilla viihtymistä paremmat. Yksinkertainen on kaunista - ja usein myös tehokasta!
