perjantai 25. helmikuuta 2011

Mikä pielessä junioriurheilussa?

Suomen menestys tuntuu olevan laskusuhdanteessa niin huippu-urheilurintamalla kuin juniorienkin pärjäämisessä kansainvälisissä mittelöissä. Sama tuntuu koskevan lähes lajia kuin lajia. Jopa perinteiset suomalaislajit kuten mäkihyppy, autourheilu ja keihäänheitto ovat pian muisto vain kulta-ajoistaan. Tilanne ei olisi ollenkaan niin huolestuttava, jos menestystä tulisi junioritasolla, mutta sielläkin kansainvälinen kärki tuntuu karkaavan yhä kauemmaksi.

Mikä suomalaisessa juniorityössä mättää? Onko geniperimämme laadultaan heikkoa, ilmastomme niin epäedullinen ympärivuotiseen harjoitteluun vai ruok
avaliomme niin ravintoaineköyhää? Vai ovatko harjoitusolosuhteet niin heikot tai harrastapohja liian suppea?

Selittely seis!

Selityksiä voidaan kyllä hakea olosuhteista, pienen kansakunnan kapeasta harrastajapohjasta tai valmentajien koulutusjärjestelmästä. Kaikissa niissä on varmasti toivomisen ja parantamisen varaa, mutta silti luulen todellisen epäkohdan olevan paljon lähempänä. Ja paljon helpommin ratkaistavissa!

Ammattimaisempaa kuin ammattiurheilu?

Lasten harrastamisesta on tullut viime vuosina todella ammattimaista. Ohjattujen harjoitusten määrät ovat kivunneet nopeasti parista kolmesta yhteistreenistä lähes päivittäiseen treenaamiseen. Samalla harrastamisen kustannukset ovat lähes karanneet käsistä. Esimerkiksi alle kymmenvuotiailla kiekko- tai futisjunnuilla voi olla 5-6 ohjattua tapahtumaa viikossa ja kustannus lajin harrastamisesta saattaa olla reilut 200 € kuukaudessa. Lisäksi omat kustannuksensa lankeavat vielä varusteista sekä mahdollisista peli- ja kilpailureissuista. Vanhemmat ovat siis tiukoilla. Ja tiukemmaksi homman tekee lähes päivittäinen ”taksikuskin” rooli sekä epäinhimilliset harjoitusajat esim. taitoluistelussa (voivat alkaa esim. klo 7.00 tai klo 14.00).

Missä menestys?

No, eikö suuren harjoitusmäärän luulisi näkyvän pian menestyksessä? Saattaisi luulla, mutta vaikutus on kuitenkin päinvastainen!!

Jo kustannus- ja logistiikkasyistä lapset joutuvat tekemään lajivalinnan entistä aikaisemmin, jonka johdosta liikunta-annos yksipuolistuu, motoriikka- sekä kehonhallintataidot heikkenevät ja liikunnallisuus kärsii. Ohjattujen harjoitusten suuri määrä vähentää myös lasten kokonaisaktiivisuutta. Pihapelien, leikkien ja muun luonnollisen liikunnan määrä romahtaa, kun hallilla tai kentällä kuluu valtaosa aktiivisesta vapaa-ajasta. Ja treeneissä, olivat ne miten hyvin tahansa vedettyjä, toistojen määrä jää olemattoman vähäiseksi ”höntsäpeleihin” tai leikkimieliseen pihapuuhasteluun verrattuna. Myös luovuus ja liikunnan ilo kärsivät väkisin jatkuvan kontrollin vaikutuksesta!

Mistä solmua pitäisi ryhtyä avaamaan?

Mitä sitten pitäisi tehdä? Miten saisimme taas suomen urheilumaailman kartalle?

Mielestäni ensimmäiseksi tulisi muuttaa valmentajien käsitys omasta roolistaan! Valmentajan tulisi ymmärtää, ettei kukaan tule huippu-urheilijaksi parhaimmankaan koutsin ohjaamissa yhteisharjoituksissa. Mestarit tehdään aivan muualla: Pihapeleissä, ulkokentillä, kaveriporukoissa ja yksin toistoja jauhaessa.

Valmentajan rooli on silti tärkeä. Itse asiassa oletettua tärkeämpikin! Valmentaja tulee sytyttää kipinä, ylläpitää innostusta, opettaa ”täydellinen” tekniikka ja antaa malleja ja ohjeita omaharjoitteluun. Toistot hinkataan sitten omalla ajalla ja treeneihin tullaan näyttämään mitä osataan ja saamaan lisää vinkkejä treenaamiseen – omalla ajalla! Yhteinen aika käytetään myös vuosi vuodelta enemmän joukkuepelin kehittämiseen yksilötaitojen hiomisen jäädessä yhä vahvemmin omalle vastuulle.

Suomalaisetko sisukkaita ja fyysisiä?

Myös fyysistä harjoittelua on laiminlyöty mielestäni jo tarpeeksi pitkään!! Senkin kohdalla sama malli toimii parhaiten: Aluksi innostus ja monipuolisuus yhdessä treenaamisen kautta, sitten vastuuta omaharjoiteluun ja tilivelvollisuutta harjoittelusta raportointiin valmentajalle. Jos joku ei viitsi tai halua sitoutua omaharjoitusohjeiden noudattamiseen, niin kynnys nälkäisemmän urheilijan nostamiseen ”asennevammaisen” tilalle vain matalaksi. Jos ei ole halua, ei ole kehitystäkään.

Lahjakkuus – onko sellaista?

En juurikaan usko lahjakkuuteen. Ainoastaan toistoihin ja niiden tuomaan kehitykseen sekä oikea-aikaisuuteen. En myöskään usko suomalaisten huonogeenisyyteen tai liian suppeaan materiaaliin. Uskon edelleen vain toistoihin!! Niitä ei saada kasaan ohjatuissa, superkontrolloiduissa treeneissä eikä varsinkaan omaa vuoroa jonotettaessa. Ne saadaan kasaan lepposissa, vapaamuotoisissa ja leikkimielisissä peleissä ja kisailuissa kavereiden kesken, hauskaa pidettäessä. Tilivelvollisuus täytyy kuitenkin varmistaa jotenkin. Muuten menemme helposti sieltä, mistä aita on matalin. Ja kilpailua täytyy ruokkia. Sehän on kehittymisen edellytys!

Edellinen kannanotto sisältää ainoastaan allekirjoittaneen omia, henkilökohtaisia näkemyksiä ja ajatuksia junioriurheilusta. Ajatukset koskevat kilpaurheiluhenkistä valmentautumista, josta täytyy erottaa harrastusluonteinen liikunta, joka on allekirjoittaneen mielestä vähintään yhtä arvokasta toimintaa!

4 kommenttia:

  1. "Leikki opettaa paremmin kuin me valmentajat ikinä voimme."

    Valitettavasti todellisuutta on se, että tällä hetkellä tarvittavaa määrää spontaania peliä ja leikkiä ei liikuntataitojen kehittymiselle lapsien päiväohjelmaan sisälly.

    Tällöin jää nimenomaan valmentajien vastuulle antaa tähän mahdollisuus lajitreenien yhteydessä. Nuorilla lajitreenin osuuden vähentäminen ja sen muulla monipuolisella tekemisellä korvaaminen on kaikkea muuta kuin urheilijana kehittymistä haittaavaa.

    Joidenkin vanhempien (ja joskus valmentajienkin) mielestä leikkiminen sen sijaan että harjoiteltaisiin lämäriä tai kulmapotkuja (tai mitä tahansa lajispesifiä taitoa) on huonoa valmennusta.

    Tämä näyttäisi huolestuttavan usein johtavan siihen, että 9 vuotiaat käyttävät ison osan viikottaisesta treeniajasta esim. peruskunnon kehittämiseen juoksemalla rataa ympäri. Niinhän aikuisetkin tekevät ja peruskunto on tärkeää, eikö?

    Näissä tapauksissa ei pidä kysyä mitä treenillä kehitetään, vaan mitä jää kehittymättä?

    Jani Parkkinen
    Youth Fitness Finland

    VastaaPoista
  2. Kiitos hienosta mielipiteestäsi Jani! Komppaan Sinua täysin. Leikkimielisyyden pitäisi mielestäni säilyä harjoittelussa aikuisikään saakka. Hauskaahan se olla pitää ja kivaa toistaa mieluusti lukuisia kertoja, kun taas kurttuotsaisuutta ja kurjuutta ei. Leikeissä, höntsäpeleissä ja kisailuissa kehittyy fysiikan ja taitojen lisäksi myös luovuus, eikä kukaan laske niihin käytettyä aikaa tai toistoja:)

    Siinä olen hieman toista mieltä, ettei "tämän ajan leimaamalle passiivisuudelle" olisi mitään tehtävissä. Jos valmentaja velvoittaa esim. saamaan harjoituspassiin kaksi merkintää viikossa pienpeleistä ja pari harjoitusohjelman noudattamisesta (esim. tekniikkatreeni ja fysiikkatreeni), niin lapset sitoutuvat kyllä ohjelman noudattamiseen, jos hommaa kontrolloidaan ja sen noudattamisesta palkitaan (vaikkakin vain kehuin ja kannustuksin).

    VastaaPoista
  3. Harjoituspassi kuulostaa kehityskelpoiselta idealta! Ilmeisesti olet saanut toimimaan käytännössä?

    Tekee mieli kuitenkin takertua tuohon sanaan "velvoittaa".

    Menee psykologian puolelle (joten termistö ei välttämättä aivan oikein), mutta velvoite on aina ulkoinen motivaattori kun mielestäni noiden leikkien ja pihapelien tulisi olla nimenomaan lasten omasta halusta (sisäisten tekijöiden?) pohjilta lähtevää. Ulkoinen motivaatio saattaa viedä viimeisenkin mielenkiinnon näiltä vapaasti toteutettavilta peleiltä.

    Tämä taisi olla Robert Cialdinin kirjassa "Influence: the psychology of persuasion" kuvattu tarinalla, jossa joukko lapsia alkoi pelata jalkapalloa vanhan psykologian professorin puutarhassa. Kieltäminen ei toiminut, vaan päinvastoin lisäsi lasten halukkuutta pelata juuri kyseisellä paikalla. Kun professori vaihtoi taktiikaksi maksaa lapsille puutarhassa pelaamisesta vaihtui motivaatio pelata puutarhassa sisäisestä (pelaaminen hauskaa ja jännittävää) ulkoiseksi (siitä saa rahaa), ja pelaamien vähitellen loppui.

    Mitä mieltä tästä?

    VastaaPoista
  4. Hyvä poitti! Mä käytin kyllä velvoittaa sanaa ihan tarkoituksella:) Uskon, että aluksi tarvitaankin ulkoinen motiivi (passi, päiväkirja tms), jotta lapset saadaan taas ruudun ääreltä ulos liikkumaan. Kun pelit ja leikit saadaan käyntiin muutaman kerran "pienen painostamisen" ansiosta, muuttuu motiivi varsin nopeasti sisäiseksi. Kunhan lapset saavat määrätä säännöt, valita pelit, leikit ja puolet sekä hoksaavat tossulätkän tai kirkkiksen olevan paljon hauskempaa kuin virtuaali-Fifan tms:)

    Kyllä vaan, olen hoksannut sporttipassin, kredittien tai muiden suoritusmerkintöjen olevan tosi tehokas keino omaharjoitteluun aktivoimiseen. Varsinkin jos aktiivisuudesta saa pienen kiitoksen. Jos "tilivelvollisuutta" ei ole, pistävät lapset pian lekkeriksi. Pilkettä pitää olla, mutta säännöt, rajat ja jämpti vaatimustaso tuovat turvallisuutta!

    VastaaPoista