keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Työn ilo – minne se välillä katosi?

Olen ollut aina luova persoona. Pääsykokeidenkin psykologisissa testeissa se useampaan kertaan todettiin. Nautintoa ovat tuottaneet ennen kaikkea työtehtävät, joissa olen saanut käyttää luovuutta, tuottaa uutta materiaalia sekä miettiä uusia keinoja edistää bisnestä. Valmiin näkeminen ja aikaiseksi saaminen ovat tuottaneet mielihyvää. Näpertelystä ja pilkun viilaamisesta en ole koskaan saanut tyydytystä.

Kasvuyrittäjä maksaa kovia veroja

Pienen yrityksen kasvattaminen vaatii kovia panostuksia. Useimmiten yrityksen perustajan on uhrattava oma asiantuntija-asemansa hallinnollisiin, liiketoimintaa edistäviin sekä myyntilukuja kasvattaviin ponnistuksiin. Samalla työn luonne muuttuu spesialistista joka paikan höyläksi. Tai vielä pahemmassa tapauksessa asiantuntijasta henkilöksi, joka hallitsee monia asioita, muttei mitään kunnolla. Siis expertistä luuseriksi – ainakin omien tuntemustensa mukaan!

Kasvukivut kangistaa

Itsekin olen nuo kasvukivut kokenut. Aluksi yritykseni oli yhden miehen puulaaki, jossa tuote olin minä itse. Vielä kasvutaipaleen alkusuoralla firma oli henkilöitynyt: Kaikki halusivat minut koulutuksia ja valmennuksia pitämään. Olin tärkeä – firman näkökulmasta elintärkeä.

Todellisia kasvupyrähdyksiä

Henkilöityneisyydestä piti päästä eroon. Sehän oli suorastaan kasvun este. Se onnistuikin yllättävän nopeasti. Pian kukaan ei vaatinut, hetken päästä edes halunnut, allekirjoittanutta estradille. Työpanos painottui yhä enemmän bisneksen kehittämisen ja edistämisen puolelle. Uudet asiantuntijat olivat täyttäneet saappaansa ja kasvaneet todellisiksi spesialisteiksi. Koin tilanteen upeaksi ja olin ylpeä valmentajistamme ja kouluttajistamme. Samaa ei voinut sanoa tunteesta omaa työpanostani kohtaan!

Läpi mehupuristimen

Rutiinityöt ja toimenpiteet pienen firman kasvattamiseksi resurssipulan sekä taantuman keskellä veivät minusta mehut. Rakastamani työ ja yritys muuttui pikku hiljaa pakkopullaksi. Sängystä nousu, töihin lähtö ja asioihin tarttuminen tuntuivat välillä vaikeilta, vaikka työ, työkaverit sekä työn merkityksellisyys tuntuivat yhä tärkeiltä ja yritys kasvoi koko ajan asettamiemme tavoitteiden mukaista vauhtia. Olin kai väsynyt, uupunut ja hieman molemmista päistä loppuun palanut?

Työn ilo on tarttuvaa!

Vaikeat ajat vaativat veronsa. Toipuminen hetkellisestä hapotuksesta vaati oman aikansa. Itse asiassa työn ilo palasi ja tarttui minuun muun tiimimme uskosta, energiasta, innostuksesta sekä kunnianhimosta. Se, että ydinporukkamme on koossa entistä tiiviimpänä heimona, jonka usko tulevaan on vain lujittunut matkan varrella, lämmittää mieltäni eniten. Tuon energian, positiivisuuden, yhteishengen sekä asiantuntijuuden aistiminen sai minutkin taas täyttymään työn ilosta! Nyt tunnen sen voimakkaampana kuin koskaan: Työlläni on taas merkitystä!

Innolla uutta työnkuvaa odottaen sekä työkavereitteni huimaa kasvuvauhtia seuraten. Odottakaa vaan, vielä se ”vanhakin koira” oppii uusia temppujaJ.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti