tiistai 2. elokuuta 2011

Elämä on!

Läheinen ihminen on poissa. Suru painaa mieltä ja hartioita lysyyn. Tilanne tuntuu epätodelliselta. Menee varmasti kauan, ennen kuin asian edes ymmärtää, saati siitä pääsee yli.

Elämä on kohdellut minua toistaiseksi hyvin. Olen lähinnä saanut asioita. Välillä liiankin kanssa. Luopumisia ei kohdalleni toistaiseksi ole juurikaan osunut. Tulevaisuudessa niitäkin on odotettavissa. Vuosi vuodelta enemmän.

On se nurinkurista, että silloin kun omat lapset ovat pieniä ja itsellä on energiaa sekä intoa, aika ja raha ovat kortilla. Lapsetkin ovat päiväkodissa aamusta iltaan ja päiväkodin tädeiltä saa kuulla oman lapsensa tuoreimmat taidot sekä kuulumiset.

Sitten kun aikaa ja rahaa liikenisi, ovat lapset jo lentäneet pesästä, vieraantuneet vanhemmistaan tai niin kiireisiä, ettei vanhemmille riitä enää aikaa ja energiaa.

On se väärin, että yhteydenpito ystäviin, läheisiin ja tuttaviin jää niin vähäiseksi kiireiden, etäisyyden tai ihan vain itsekkyyden takia.

On se harmillista, että on niin paljon asioita, joita olisi pitänyt sanoa, tehdä tai toteuttaa, mutta ne jäävät kuitenkin aikomuksen asteelle. Niin monia haaveita, joille löytyi jokin este tai tehosyy, jonka varjolla asia jää ikuiseksi haaveeksi.

Läheisen kuolema on aina äärimmäisen raskas taakka kannettavaksi. Niin paljon jäi sanomatta, tekemättä ja toteuttamatta. Surun keskellä kannattaa kuitenkin palauttaa päällimmäiseksi mieliinsä niitä onnellisimpia, läheisimpiä ja parhaita hetkiä, joita on saanut asianomaisen kanssa viettää. Olemalla kiitollinen niistä vuosikymmenistä, vuosista ja hetkistä, voi sanomattomat sanat, tekemättömät teot ja toteuttamattomat haaveet työntää jossain vaiheessa taka-alalle. Suru kuuluu asiaan, mutta anna itsellesi lupa myös iloita – sitten kun sen aika on!

Elämä off!

“Me emme itke niitä päiviä,
jotka ovat myötäsi menneet,
vaan olemme onnellisia,
että ne päivät ovat olleet.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti