maanantai 14. kesäkuuta 2010

Suunnatonta ylpeyttä

Olin viikonlopun työ- ja pelireissulla Jyväskylässä. Reissu oli töiden puolesta onnistunut. Saimme paljon aikaan, kiitos keskisuomen mestareidemme Teemun ja Tapsan.

Ylpeyden tunnetta vahvisti myös se, että pakkasin treenivaatteet matkaan. Ja vieläpä syystä. Niille oli käyttöä pinttyneeksi hienhajuksi saakka. Kolmen vuorokauden aikana tuli treenatuksi neljään otteeseen. Kerran lenkin, kahdesti kuntosalin ja kerran tuon jo vuodattamani kahvakuularääkin muodossa. Vaikka työasiat veivät päähuomion to-pe akselilla, ehdin ja ennen kaikkea päätin ottaa aikaa sekä itsestä niskasta kiinni treenirupeamat toteuttaakseni. Ja kyllä kannatti! Hieman arkojen lihasten lisäksi sain aimo annoksen lisävirtaa töistä selviytymiseen sekä itseluottamusruiskeen, jollaista en hetkeen ollut kokenutkaan. Fiilis vahvistaa psyko-fyysistä kokonaiskuvaa, jota näidenkin treenikokemusten valossa täydentää hyvän seuran sosiaalinen vaikutus.

Erityistä ylpeyttä tunsin kuitenkin poikani Eetun jalkapalloturnausta seuratessani. Pojat pelasivat Oulun alueen 98 –syntyneistä pojista kootulla Talent –joukkueella Jyväskylä Cupia. Joukkueena hienosti mennyttä turnausta täydensi Eetun huima maalivire. Kuudessa ottelussa upotetut yhdeksän maalia ja tiukan 2-1 finaalivoiton molempien maalien tekeminen saivat isäukon rintapielen rottingille.

Suurimman syyn ylpeydelle antoi kuitenkin Eetun nöyrä joukkuepelaajan asenne. Töitä tehtiin ja peliä pelattiin joukkueen, ei omien onnistumisten eteen. Eikä peli mennyt yksin kuskaamiseksi, pörssipisteiden laskemiseksi ja onnistumisilla lesottamiseksi. Juuri tällaisena nöyränä, ahkerana ja tilanteisiin menemistä pelkäämättömänä joukkuepelaajana haluaisin itsenikin muistettavan omien duunikavereiden keskuudessa. Kun yhdessä saavutetaan jotakin mainittavaa, on mukavaa juhlia yhdessä muidenkin onnistujien kanssa. Yksin on vaikeaa onnistua ja juhliminenkin käy pidemmän päälle tylsäksi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti