sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Arkiaktiivisuus nuoren urheilijan kilpailutekijänä

Lasten ja nuorten urheiluvalmennus on muuttunut viime vuosina yhä ammattimaisempaan suuntaan. Vai onko? Ohjattuja harjoituksia on yhä enemmän ja niihin käytetään oheistoimintoineen (lämmittelyt, palaverit, loppuverryttelyt, huoltotoimet) yhä enemmän aikaa. Silti urheiluseuratoimintaan osallistuvista lapsista ja nuorista yhä useammat ovat jopa niin huonokuntoisia, kömpelöitä ja ylipainoisia, että se hankaloittaa lajiharjoitteiden toteuttamista sekä altistaa osallistujat loukkaantumisille ja rasitusvammoille. Missä vika?

Kova teksti sallittakoon?

Tiukkaa tekstiä, eikö vain? Se sallittakoon, sillä tavoite on yhteinen: Lasten ja nuorten terveyden, hyvinvoinnin, urheilullisten edellytysten sekä menestymismahdollisuuksien parantaminen. Aion siis jatkaa tiukkasävyisellä linjalla. Kenenkään mieltä en silti haluaisi pahoittaa.

Huomioita kentän laitamille

Olen viettänyt paljon aikaa kentän, kaukalon, parkin, maneesin ja altaan reunalla. Valmentajaurani jälkeen kiinnostukseni lasten ja nuorten liikuntaan on säilynyt lähinnä lasteni harrastamisen vuoksi, mutta myös rakkaudesta liikuntaan ja urheiluun.

Huomioni on kiinnittynyt lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa erityisesti valmennuksen ammattimaistumiseen, harjoitusmäärien kovaan kasvuun sekä lajiharjoittelun ja lajinomaisten harjoitteiden painottamiseen harjoittelussa. Lajivalintaan painostetaan yhä nuorempana, jolla on lähes poikkeuksetta liikuntaa yksipuolistava ja jopa dramaattisesti kokonaisaktiivisuutta vähentävä vaikutus.

Seuraukset näkyvät laidalle saakka

Edellisien toimenpiteiden seurausta ei voi olla huomaamatta kentän laidalle. Vaikka lajinomainen taitotaso on kilparyhmissä ja edustusjoukkueissa usein huima, on yhä suurempi osa (jopa 20-30 %) lapsista ja nuorista ylipainoisia, olemukseltaan velttoja ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan ”kehityskelvottomia”. Motoriikka, peruskestävyys ja kehonkoostumus eivät siis anna edellytyksiä kehittyä ja mennä eteenpäin urheilijoina – ellei perusteita valeta ensin kestävämmiksi!

Vähemmän on enemmän!

Ohjattujen lajiharjoitteiden lisäämisellä, tehostamisella tai pidentämisellä ei mielestäni tehdä kuin hallaa nuorille urheilijoille. Kokonaisaktiivisuutta sen sijaan olisi lisättävä. Se onnistuu parhaiten lajiharjoitteita vähentämällä! Siis vähentämällä, mutta samanaikaisesti on lisättävä ohjatun harjoittelun monipuolisuutta ja omatoimiseen liikuntaan aktivointia.

Uhkana arjen passivoituminen entisestään

Suurin ongelma on siis passiivinen arki, jota järisyttää yksipuolinen ja määräpainotteinen tehoharjoittelu! Keskimääräinen viisi ohjattua harjoituskertaa viikossa on hyvä annos, jos siitä ainakin osa käytetään monipuoliseen oheisharjoitteluun sekä liikuntaelimistön huoltamiseen. Lapsia ja nuoria tulisikin mielestäni kannustaa yhä enemmän pihapelien, aktiivisten siirtymisten sekä ”elämäntapalajien” kuten skeittamisen, scoottamisen sekä liikunnallisten leikkien pariin. Niiden avulla kokonaisaktiivisuus lisääntyy kuin itsestään. Varsinkin kun lapsien annetaan tehdä asiat omilla ehdoillaan ja säännöillään.

Ensin keho haltuun, sitten vasta väline!

On arvioitu, että huippusuoritustaso saavutetaan 10 000 harjoitustunnilla. Mitä monipuolisempaa, mukavampaa ja mielekkäämpää on tuon saldon kasaan saaminen on, sen parempi! Ensin on rakennettava vankka perusta monipuolisella liikunnalla ja otettava keho haltuun. Vasta myöhemmin on välineen kesyttämisen sekä lajispesifin harjoittelun aika...

Kuvat: Riku Aallon arkisto


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti