perjantai 19. heinäkuuta 2013

Kirkkaat tavoitteet on syvältä

Olen julistanut, luennoinut ja kirjoittanut kirkkaiden tavoitteiden merkityksestä pitkään. Niin pitkään kun muistan. Ja yhtäkkiä en olekaan enää niin varma siitä, tarvitaanko niitä mihinkään. Tavoitteet ja niiden kirkkausasteet kuuluvat niiden asioiden joukkoon, jotka luulin ymmärtäväni ja joita pidin itsestään selvyyksinä. Ja jotka ovat matkan varrella muuttuneet yhä moniulotteisemmiksi ja vaikeammiksi ymmärtää.

Itsellänikin on ollut vuosien mittaan lukusia tavoitteita: Ylioppilaslakki, Suomen mestaruus, 
maajoukkue, valmistuminen ammattiin, tavoiteajan alittaminen maratonilla, personal trainer –lisenssitodistus, oman yrityksen perustaminen, liikevaihto- ja tulostavoitteen täyttyminen ja niin edelleen. Osa tavoitteista on täyttynyt ja osa ei. Osa on ylittynyt heittämällä ja osa rimaa hipoen. Osan kohdalla rima on pudonnut täpärästi ja osan kohdalla koko hyppy on jäänyt torsoksi.

Olen usein kuvitellut ennakkoon tavoitteen saavuttamisen tuovan minulle täyttymyksen tunteen, mutta olo on sen sijaan ollutkin tyhjä ja ontto. Sen sijaan, että olisin tuntenut oloni itsevarmemmaksi, tyynemmäksi, tasapainoisemmaksi ja onnellisemmaksi mieleeni on noussut jo seuraava kysymys: Mitä sitten? Mikä voisi olla seuraava tapa todistaa itselleni ja muille, että kelpaan, kykenen ja pystyn? Oloni on ollut tasapainoisen sijaan entistäkin rauhattomampi.

Pohdittuani taas kerran sitä, mitkä asiat tuottavat minulle kiksejä, tyydytystä ja joskus onnensekaista liikutustakin, koin saaneeni vihdoin valaistuksen. En mitään suurta kirkkautta, vaan sellaisen sähköiskunomaisen pienen välähdyksen. Sellaisen, jonka koen aina oivaltaessani jotain suurta – joka usein hetken päästä osoittautuu ideana selvästi pienemmäksi. Tällä kerralla koin kuitenkin oivaltaneeni jotain omista arvoistani ja tavoitteistani.

Oivalsin itse asiassa sen, että loppujen lopuksi saan suuremmat kiksit antamisesta kuin saamisesta. Uusi auto, parempi loppuaika, tutkintotodistus, pienempi rasvaprosentti, pidempi palkkanauha… Ihan jees, mutta ei mitään järisyttäviä fiiliksiä; ehkä hetken tuulettelua, mutta pian taas ihan yhtä tyhjä ja tarpeeton olo. Ei mitään pysyvää.

Sen sijaan ne hetket, kun olen aidosti antanut itsestäni, ajastani ja muista resursseistani; auttanut, tukenut, saanut toisen onnistumaan tai selviytymään edes pikkuisen paremmin; se on nostanut ihokarvat pystyyn, kostuttanut silmäkulmat ja suonut ilon jälkijäristyksiä pitkäksi aikaa eteenpäin. Se on suonut täydemmän, tasapainoisemman sekä rauhallisemman olon sekä jonkinlaisen järjelläkin (ja tunteella) selitettävän syyn olemassa ololle.

Kirkkaat välitavoitteet ovat mielestä ok, mutta suuremman päämäärän osalta suunta on päämäärää tärkeämpi. Jos riman ylitys ei tuo täyttymystä ja vaikka toisikin, niin olenko parempi ihminen ylitettyni heiluvan riman kuin pudotettuani sen täpärästi? Onko se oikea mittari onnistumiselle? Jos tavoitteen saavuttaminen ei tuo tasapainoa, niin pitäisikö se löytää mieluummin arkisilla teoilla kuin jollain väkisin keksityllä päämäärällä?

Päätin juuri panostaa itseäni enemmän muiden auttamiseen, tukemiseen ja nostamiseen. Siihenkin tarvitaan resursseja. On oltava voimia, osaamista ja ehkä varojakin, jotta muiden tukeminen on realistisesti mahdollista. Siksi itseäänkään ei sovi unohtaa. Ero on toisaalta hiuksenhieno, toisaalta jylhä kuin Grand Canyon. On pelattava omaankin pussiin, jotta on jotain annettavaa muille.

Aion panostaa lähitulevaisuudessa enemmän aikaa ja tukea minulle läheisiin ihmisiin sekä asioihin. Perhe, rakas vaimo ja lapset ovat ykkössijalla. Aikaakin tärkeämpää lienee läsnäolo, aito kiinnostus, kuuntelu ja keskittyminen. Työssäkin koen hienommaksi nähdä työkavereiden ja kollegojen onnistuvan sekä kasvavan yhä suurempiin saappaisiin. Lisäksi haluan taistella edustamani yrityksen, koulutusakatemiamme sekä personal training –alan puolesta. Kun ala kasvaa ja kouluttamamme treenarit työllistyvät sekä pärjäävät liiketoiminnassaan paremmin, voin paukutella henkseleitä. Tuon paukkeen uskon kuuluvan ja tuottavan minulle mielihyvää vielä pitkään.

Tiedän hukkaavani kirkkauden ja päämäärän vielä monta kertaa. Pelkkä sähköisku ja sen suoma hetkellinen oivallus eivät riitä vielä mihinkään. Mutta uskon kuitenkin suunnan olevan nyt paremmin selvillä. Ja se on mielestäni tärkeintä, sillä se antaa myös merkityksen pienille arkisille teoille. Mihin se sitten yltää ja riittää, se jää vielä nähtäväksi…

Valoa kohti,


t: Rikusi

1 kommentti:

  1. Nyt kuulostaa siltä, että sähköä on iskenyt tällä kertaa salama! Tuo kaikki on totta. Ihminen ei ole tulostavoite, eikä onni löydy tien päästä, vaan matkan varrelta. Ja hei, koulutit minut, työllistyin, kiitos siitä. :)

    VastaaPoista